Tammi, 2014267 s.
Arvosana: ♥♥♥
Vietän uuden vuoden aattoa omalla sohvallani ja katson samalla Netflixistä hömppää, kun kirjoitan tätä. Vähän sitä ennen luin loppuun Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin, joka kieltämättä oli juuri sopivan höttöistä tähän olotilaan. En jaksa juhlia enkä hössöttää ja on mukava ottaa uusi vuosi vastaan kotihousuissa.
Pikainen hömppä teki ehdottomasti hyvää tuon Fletcher-urakan jälkeen ja pääsin oikein kunnolla lukuimuun jälleen. Tekisi taas mieli tyhjentää koko kirjasto hyvistä kirjoista ja vain lukea päivät pääksytysten. Enkä kyllä tällä hetkellä tiedä parempaa tapaa viettää uuden vuoden aattoa kuin kirjoittaa ja lukea. Lempiharrastukseni!
Kirja alkaa varsinaisella salamarakkaudella. Aino tapaa Jussin ja yhteys on siinä. Molemmat hylkäävät kylmästi nykyiset seurustelukumppaninsa ja Aino päättää muuttaa kuukaudeksi Jussin kotitilalle Varsinais-Suomeen. Aino itse on vilkas itäsuomalainen, joka luottaa siihen, että pärjää tilanteessa kuin tilanteessa puhetaitojensa ansiosta. Alku on kuitenkin tahmea, kun vastassa on kaksi juroa ukkoa, joiden puheesta ei tahdo ottaa selvää. Aino saa huomata, että ukot ovat varsin hitaasti lämpiävää sorttia eikä ympäristö muutenkaan tullu sulattavan Ainon karjalaista suulautta.
Tässä talossa juodaan kahvia enimmäkseen sellaisista sormustimen kokoisista pikkukupeista, mutta tiedän, että isoja mukeja on jossain. Kaivettuani tarpeeksi kaappeja keksin katsoa tiskikoneeseen. Siellä on mukeja. Siellä on myös minun eilen sinne laittamani astiat, eri järjestyksessä kuin olen ne sinne laittanut.
Tuijotan tiskikoneen syövereihin aikani ja yritän suhtautua tähän.
Aino on hyvin reipashenkinen nuori nainen. Hän on hevosihmisiä ja on itsekin vähän kuin hevonen, joka laukkailee ja intoilee vähän siellä täällä välillä laput silmillä. Aino on virkistävä tuttavuus hömppäsankarittarien joukossa, vaikken ehkä ihan täysin ihastunut hänen herttaisen itsekeskeiseenkin luonteeseen. En nimittäin aina ihan ymmärtänyt, miksi hän veti jostakin asiasta ihan hirveät kilarit. Hämmennyin tästä oikeastaan aika usein, mutta sitten ajattelin, että ehkä vika on minussa, joka jaksaa suuttua vasta, kun on oikeasti jotakin suuttumisen aihetta. Jos poikaystävän setä ei vain pidä siitä järjestyksestä, jolla olet astiat pistänyt tiskikoneeseen ja järjestelee ne uudestaan, niin en jaksaisi vetää palkokasveja nenääni.
Lehmät sen sijaan tuijottavat sinua mustilla silmillään, jotka tuntuvat sanovan rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki". Jos alan tanssia masurkkaa tuon naudan edessä päästäen kimeää JII-HAA-huutoa, se vaan seisoo ja tuijottaa edelleen. Silmät sanovat rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki."
Sen sijaan vähän tuskastelin kuvaa, jonka Aino antoi lehmistä. Mietin välillä, että joko Jussin tilan lehmille on tehty lobotomiat, asiat nähdään ruusunpunalasein tai sitten osa niistä lehmistä, joita minä tunnen, ovat harvinaisen tuittupäisiä. Aino selvästi pyörii siellä navetalla jonkin verran, joten luulisi hänenkin huomaavan, että lehmillä on omat persoonansa sen toljotuksen takana. Anteeksi annettakoon siinä, että Jussilla oli aika iso navetta, joten eihän sitä kaikkien lehmien persooniin voi tutustua. Kaikki eivät kuitenkaan kävele kiltisti kuin opetetut koirat sorkanhoitovekottimeen tai teurasautoon, joten sellainen yleistys oli vähän tylsää. Myös nupoutus ja sorkanhoito tuntuivat hieman päälle liimatuilta sivistetään-navettatietämyksellä-lukijaa-jutuilta, mutta ehdottomasti pidän niitä silti ihan hyvinä asioilta mainita, sillä eihän ihmiset noista tiedä.
Minä muuten olen enemmän lehmäihminen kuin hevosihminen, joten olen myös puolueellinen.
Kaiken kaikkiaan Avioliittosimulaattori oli kelpo sukellus maalaiselämään. Jossain viimeisen kolmanneksen alussa se alkoi tuntua vähän pitkitetyltä, sillä kaikki oli reposteltu itä- ja länsisuomalaisten ihmisten eroista ja Jussin ja Ainon rakkaudessa ei paljoa ryppyjä näkynyt. Alun rytäkän jälkeen meno oikeastaan tasaantui huomattavasti ja asiat, joita Aino stressasi, eivät olleet mitenkään kamalia lopulta. Oikeastaan niistä olisi saanut reposteltua enemmänkin kuin esimerkiksi Ainon isän laimean heiton EU-tuista. Vähän arvoin kahden ja kolmen tähden välillä, mutta päädyin lopulta kolmoseen, koska tämä kuitenkin oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa.
Niin joo, näin uuden vuoden kunniaksi ryhdyn nojatuolimatka-haasteeseen ja luen maailman ympäri eli kirjan per maa. Toivotaan, että joskus ilmestyy suomeksi kaunokirjallisia kirjoja, jotka kertovat elämästä Ranskan Guyanasta tai Kiribatista. Nyt ei onnistanut, kun koitin etsiä. Tämä kirja kuitenkin korkkaa haasteen ja kotomaan voi ruksia yli!
