Sari Luhtanen: Murusia

Tammi, 2013
224 s.
Arvosana: ♥♥♥

Pääruoan esiintulo sai aikaan ihastuksen huutoja ja huokauksia. Emmi ja Lili katsoivat vihreää yrteistä ja leivänmuruista sekä espanjalaisesta sinapista rapeaksi paistunutta lampaankareiden kuorrutusta ja kauniin punertavia tasakokoisia perunoita, ja he olivat kumpikin taas Consuelan ja Pedron patiolla. Emmi muisti, millainen elämys ilta oli hänelle ollut, eikä tämä toisinto juurikaan hävinnyt sille. Tosin nyt he molemmat olivat merkittävästi päihtyneempiä, mutta tuskin se vaikutti mitenkään asiaan.

Viimeiset kirjat olivat sen verran vakavaa settiä, että päätin ottaa tähän väliin vähän hömppää. Suomalaiselle chick-lit-tantereelle on ilmaantunut lupaava uusi kirjailija. Sari Luhtanen on varmasti monelle tuttu Maisa ja Kaarina -sarjakuvan tekijänä. Minä tutustuin hänen hömppäkirjoihinsa viime kesänä, kun luin hänen toisen hömppäromaaninsa Kaikkea kaunista. Yritin myös lukea Tuulin viemää, mutta en ollenkaan päässyt päähenkilön sielunmaisemasta kiinni, joten se jäi armotta kesken. Onneksi en aloittanut siitä, sillä muuten olisi jäänyt nämä myöhemmät kirjat lukematta.

Murusia kertoo kotitalousopettaja Emmistä, joka elää parhaan ystävänsä Lilin varjossa. Lili asuu unelmakodissaan unelmaperheensä kanssa ja haaveilee oman keittokirjan julkaisemisesta. Emmi puolestaan seurustelee haahuilevan musiikkidiggarin kanssa lähinnä vanhasta tottumuksesta. Elämään alkaa tulla kuitenkin uusia tuulia, kun Lilin ja Emmin illallisilla Emmi yllättäen saa kehuja ruoasta. Emmi alkaa pitää ruokablogia, joka tuo hänelle huomiota. Ravintolapäivänäkin juuri Emmi saa kuuluisan ravintoloitsijan käyntikortin. Lili, joka oli odottanut saavansa kaiken kunnian, ei katso tätä hyvällä. Emmin urautuneella miesrintamallakin alkaa tapahtua, kun naapurin autiotalon puutarhaa on kääntämässä mukavannäköinen Ville...

Viihdyttävän lukukokemuksen lisäksi tämä on kulinaristinen matka. Emmi ja Lili loihtivat ihanan kuuloisia ruokia, joita olisin minäkin mieluusti maistanut. Emmiä käy kirjan sivuilla vähän sääliksi ja koin ilon hetkiä, kun hän saa ansaitsemaansa huomiota. Lili puolestaan tuntui alussa melko vastenmieliseltä hahmolta, mutta loppua kohden alkoi hänestäkin paljastua hyviä puolia. Heillä on omastakin elämästä tuttu ystävyyssuhde, jossa toinen haluaa loistaa ja toisen kuuluu pönkittää tuota loistoa. Toisaalta se saa heidän parhaat puolensa esiin. Emmi on hyvä taustavoima ja Lili taas osaa loistaa.

Kirjassa vilisee myös ukkoa ja jässikkää, mutta alusta asti on selvää kenen kanssa Emmi päätyy yhteen. Toisaalta viimeisellä sivulla alkoi jo epäilyttää, että mitä ihmettä, kunnes asiat kääntyivät viimein ennalta määrättyyn suuntaan. Emmin päätä hämmentää myös Lilin mies Mikki sekä kuumapäinen kokki Kaitsu. Poikaystävä Pietukin yrittää nohevoitua, kun hän huomaa muidenkin miesten olevan kiinnostuneet Emmistä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli juuri sitä mitä odotinkin. Luhtasen tyyli tuntuu vain paranevan kirja kirjan jälkeen. Vielä minua vähän hämmentää se, että paikoin ihan varoittamatta seuraavalla rivillä hypätään jo toisen ihmisen nahkoisin. Itse kaipaisin siihen väliä (tähän aikaan illasta ovat termit hukassa) tai jotakin muuta selkeytystä, sillä ainakin minun aivoilla kestää pari ylimääräistä hetkeä taipua ajattelemaan jonkun toisen näkökulmasta tarinaa, jos se tapahtuu noin yllättäen. Siitä huolimatta odotan kuitenkin yhä innokkaammin Luhtasen tänä vuonna ilmestyvää Linssit huurussa!

Matkanovelleja: Novelli palaa!

WSOY, 2013
207 s.
Arvosana: ♥♥♥

Miksi en lue enempää novelleja? Sitä sietää ihmetellä. Jos ei jaksa lukea mitään usean sadan sivun eeposta, niin novellin nyt aina jaksaa lukaista ennen nukkumaanmenoa. Minä alan ihastua niihin todella. Kohta alan varmaan itsekin kirjoittamaan niitä enemmän. Novaanhan tässä olisi aikaa vielä osallistua pari kuukautta...

Työjuttuja varten lainasin muutaman novellikokoelman ja ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Katja Ketun ja Aki Salmelan kokoama Matkanovelleja. Kokoelma on osa Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hanketta, jonka tarkoituksena oli saada novelleille enemmän näkyvyyttä. Matkanovelleja sisältää nimensä mukaisesti matkustamiseen liittyviä novelleja ja monet ovat varsin nimekkäidenkin kirjailijoiden kirjoittamia.

En voi sanoa ihastuneeni varauksetta kaikkiin novelleihin, mutta ehkä se ei ollut kokoelman tarkoituskaan. Tähän on koottu vähän jokaiselle jotakin. Jotkut imaisivat samantien mukaansa kuten kokoelman aloittanut Juha Hurmeen Tivoli, toiset taas tuli lähinnä silmäiltyä läpi. Mooses Mentulan Kärryä hankkimassa oli hykerryttävän hyvä ja kirjoitinkin tikkukirjaimin muistikirjaan, että tämän haluan ainakin lukea siinä yllä mainitsemassani työjutussa.

Toinen mainitsemisen arvoinen on Mikko Rimmisen Toimii kuin junan vessa. Novelli herätti minussa kiinnostuksen tutustumaan Rimmisen muuhunkin tuotantoon. Tätä ennen olen ohittanut sen ajatellen, ettei se ole minun juttuni. Rimmisen kieli on kuitenkin kiehtovaa. Kun luin tuota Rimmisen novellia, melkein kuvittelin jälleen olevani junassa matkalla Tampereelle tai jonnekin edemmäksi. Minun on pakko laittaa tähän pieni näyte hänen novellistaan, sillä tuo alla kuvailtu maisema oli minulle vuosikausia tuttu junan ikkunasta:

Juna hidasti, teiniblondit rupesivat pitämään napakoiden, välimerkinomaisten v-sanojen rytmittämää joutopuhetta, ikkunan takana vilkkui Tamperetta, lyijymäistä järvenselkää, kirjavia vaahteroita, kaikenlaisia vinoja tönöjä ja nuijitun näköisiä vanhoja tiilirakennuksia, jotka näyttivät siltä että niiden olemassaololle olivat ajat sitten ummistaneet silmänsä kaikki muut paitsi ikkunankivittäjät ja graffitimaalarit. 
Jostain syystä ehti käydä mielessä, että kaikessa siinä miedossa rämettyneisyydessä oli jotain kodikasta. Kun Helsinkiin saapuu junalla, tuntuu kuin astuisi toimistoon.

Katja Ketun novelli Kaluboi heivasi minut hetkeksi takaisin Kätilön tunnelmiin ja muistin jälleen, että minullahan on vielä lukematta se hänen Piippuhyllynsä. Maritta Lintusen Vuosikymmenten matka puolestaan painui mieleen dramaattisilla käänteillään. Juuri tuollaisia sukusalaisuustarinoita rakastan.

Kuten sanoin, minä löysin kokoelmasta itseäni miellyttävimmät novellit ja tykästyin niihin. Lisäksi tämän kautta sai mukavan maistiaisen sellaisten kirjailijoiden tyylistä, joista olen kuullut, mutta en ole mitään lukenut. Novellit ovat kuin kurkistusikkunoita, suuria tarinoita pienessä muodossa. Onneksi hyllyssä odottelevat jo vuoroaan Granta ja Nopolan tuorein novellikokoelma.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto, 2013
257 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Valokuvaaja on nuori poika, ehkä 20-vuotias. Hän on tavallisen näköinen niin kuin kaikki nämä pojat täällä. Kuvauksen ajan meidät määrätään istumaan tuolille ja nojaamaan niskatukea vasten, jotta kasvot pysyisivät suorassa kohti kameraa. 
- Älkää pelleilkö tai saatte sähköä! vartija huutaa. - Sitä tulee suoraan päänne takana olevasta laitteesta. 
Pidätän hengitystäni ja keskityn pitämään itseni liikkumatta. Vartaloni kangistuu muistaessaan miltä sähkö tuntuu. 
Valokuvaaja käyttäytyy kuin olisi ottanut tuhat tällaista kuvaa, kuin tilanne olisi arkipäiväinen. Tietääkö hän olevansa kuolleiden kuvaaja?
Onko hän?

Pakko sanoa heti alkuun, etten ennen tätä kirjaa tiennyt Kambodžasta juuri muuta kuin, että siellä on Angkor Watin temppeli. Hieman ehdin jo saada kuvaa 20-luvun Kambodžasta (oli mm. Ranskan siirtomaa) Kim Fayn romaanista Kadonneiden muistojen kartta, mutta koska unohdin sen vanhempieni luokse ja mokoma on vielä kesken, pääsen jatkamaan sitä vasta ensi viikonloppuna. Sen sijaan kiitos Terhi Rannelan, tiedän nyt Kambodžan myöhemmistä vaiheista paljon enemmän.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1978, jolloin Kambodžassa on vallalla äärivasemmistolaiset punaiset khmerit. Kertojina vuorottelevat aluksi äiti Chan ja tytär Vanna, jotka ovat joutuneet erilleen toisistaan Chanin ja hänen miehensä Prakin pidätyksen jälkeen. Chan ja Prak ovat vankilassa kuulusteltavina ja Vanna puolestaan työleirillä. Olot ovat kurjat ja punakhmerien julmuus pysähdyttävää. Kun punakhmerit on syösty vallasta, kirja hyppää ajassa eteenpäin 2000-luvulle, jossa Vanna on jo aikuinen ja hänellä on oma perhe. Menneisyyden tapahtumat kuitenkin kummittelevat edelleen hänen ja hänen miehensä elämässä. Mies, Mao, elää painajaisten rasittamana ja Vanna miettii vanhempiensa kohtaloa.

Rannela osaa kirjoittaa valoisasti, vaikka tässä saattaisi helposti sortua kurjuudella mässäilyyn. Niukkuus varjostaa Vannan ja Maon perhe-elämää, ympäröivässä maastossa on miinoja, joihin moni on menettänyt raajansa tai pahimmassa tapauksessa henkensä. Kaksi heidän lapsistaan asuu orpokodissa; poika siksi, koska on menettänyt kätensä miinaan ja tytär, koska Vanna haluaa hänen opiskelevan. Opiskelukaan ei ole täysin mutkatonta 2000-luvun Kambodžassa ja on riipaisevaa lukea Vannan tyttären haaveista päästä yliopistoon. Kirjasta saa roiman annoksen perspektiiviä omaan elämäänsä. Täällä Suomessa asiat ovat oikeasti todella hyvin, vaikka talous tuntuu horjuvankin.

En tiedä kuinka Rannela sen tekee, mutta tässä on kirja joka kaikesta raakuudestaan ja ahdistavuudestaan huolimatta pakottaa lukemaan lisää. Hienosti punottu juoni kulkee jouhevasti eteenpäin. Juonen lomaan on ripoteltu otteita kuulustelupäiväkirjoista, mitkä täydentävät tarinaa luontevasti. Hieman ehkä jopa jäin kaipaamaan lisää tietoa punakhmerien vallannoususta, mutta onneksi tietoa saa lisää kiitos Googlen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina irti päästämisestä ja anteeksiantamisesta. Suurimpien julmuuksien edessä me kuitenkin olemme vain ihmisiä.

Punaisten kyynelten talo on ensimmäinen Rannelan aikuisille suunnattu romaani. Olen aiemmin lukenut häneltä nuortenkirjoja ja pitänyt niistä kovasti. Jo aiemmassa postauksessa mainitsin, että Rannelasta on tulossa minun luottokirjailijani. Onneksi on vielä vanhempaa tuotantoa lukematta!