Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto, 2013
257 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Valokuvaaja on nuori poika, ehkä 20-vuotias. Hän on tavallisen näköinen niin kuin kaikki nämä pojat täällä. Kuvauksen ajan meidät määrätään istumaan tuolille ja nojaamaan niskatukea vasten, jotta kasvot pysyisivät suorassa kohti kameraa. 
- Älkää pelleilkö tai saatte sähköä! vartija huutaa. - Sitä tulee suoraan päänne takana olevasta laitteesta. 
Pidätän hengitystäni ja keskityn pitämään itseni liikkumatta. Vartaloni kangistuu muistaessaan miltä sähkö tuntuu. 
Valokuvaaja käyttäytyy kuin olisi ottanut tuhat tällaista kuvaa, kuin tilanne olisi arkipäiväinen. Tietääkö hän olevansa kuolleiden kuvaaja?
Onko hän?

Pakko sanoa heti alkuun, etten ennen tätä kirjaa tiennyt Kambodžasta juuri muuta kuin, että siellä on Angkor Watin temppeli. Hieman ehdin jo saada kuvaa 20-luvun Kambodžasta (oli mm. Ranskan siirtomaa) Kim Fayn romaanista Kadonneiden muistojen kartta, mutta koska unohdin sen vanhempieni luokse ja mokoma on vielä kesken, pääsen jatkamaan sitä vasta ensi viikonloppuna. Sen sijaan kiitos Terhi Rannelan, tiedän nyt Kambodžan myöhemmistä vaiheista paljon enemmän.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1978, jolloin Kambodžassa on vallalla äärivasemmistolaiset punaiset khmerit. Kertojina vuorottelevat aluksi äiti Chan ja tytär Vanna, jotka ovat joutuneet erilleen toisistaan Chanin ja hänen miehensä Prakin pidätyksen jälkeen. Chan ja Prak ovat vankilassa kuulusteltavina ja Vanna puolestaan työleirillä. Olot ovat kurjat ja punakhmerien julmuus pysähdyttävää. Kun punakhmerit on syösty vallasta, kirja hyppää ajassa eteenpäin 2000-luvulle, jossa Vanna on jo aikuinen ja hänellä on oma perhe. Menneisyyden tapahtumat kuitenkin kummittelevat edelleen hänen ja hänen miehensä elämässä. Mies, Mao, elää painajaisten rasittamana ja Vanna miettii vanhempiensa kohtaloa.

Rannela osaa kirjoittaa valoisasti, vaikka tässä saattaisi helposti sortua kurjuudella mässäilyyn. Niukkuus varjostaa Vannan ja Maon perhe-elämää, ympäröivässä maastossa on miinoja, joihin moni on menettänyt raajansa tai pahimmassa tapauksessa henkensä. Kaksi heidän lapsistaan asuu orpokodissa; poika siksi, koska on menettänyt kätensä miinaan ja tytär, koska Vanna haluaa hänen opiskelevan. Opiskelukaan ei ole täysin mutkatonta 2000-luvun Kambodžassa ja on riipaisevaa lukea Vannan tyttären haaveista päästä yliopistoon. Kirjasta saa roiman annoksen perspektiiviä omaan elämäänsä. Täällä Suomessa asiat ovat oikeasti todella hyvin, vaikka talous tuntuu horjuvankin.

En tiedä kuinka Rannela sen tekee, mutta tässä on kirja joka kaikesta raakuudestaan ja ahdistavuudestaan huolimatta pakottaa lukemaan lisää. Hienosti punottu juoni kulkee jouhevasti eteenpäin. Juonen lomaan on ripoteltu otteita kuulustelupäiväkirjoista, mitkä täydentävät tarinaa luontevasti. Hieman ehkä jopa jäin kaipaamaan lisää tietoa punakhmerien vallannoususta, mutta onneksi tietoa saa lisää kiitos Googlen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina irti päästämisestä ja anteeksiantamisesta. Suurimpien julmuuksien edessä me kuitenkin olemme vain ihmisiä.

Punaisten kyynelten talo on ensimmäinen Rannelan aikuisille suunnattu romaani. Olen aiemmin lukenut häneltä nuortenkirjoja ja pitänyt niistä kovasti. Jo aiemmassa postauksessa mainitsin, että Rannelasta on tulossa minun luottokirjailijani. Onneksi on vielä vanhempaa tuotantoa lukematta!

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Siltala, 2013
275 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Jussihan minusta sitten tuli, Jussi Timo Tapio. Niin sanoi kastajaisissa körttipastori Jormalainen ja valeli vettä päähäni. Siinä oli nimi, jossa maistui multa ja timotei, siinä oli suolaisella voilla päällystetyn rukiisen leivän aromia ja siinä tuntui toukopellolta poisviskatun kivenmurikan karkeus. Nelilehtinen apila ja talikon piikkiin tarttunut paskakokkare. Maamieskoulu ja keskustapuolue. Kaikki se mitä minulta odotettiin, jo kastaisissa valmiiksi kirjoitettu ja täyttymättä jäänyt kohtalo.

Kiinnostukseni Heikkisen Pihkatappia kohtaan heräsi jo silloin, kun luin siitä ensimmäisen kerran Siltalan katalogista. Kirjan ilmestymisen aikaan elimme kirjastossamme sen verran hektistä aikaa, ettei siinä juuri ehtinyt uutuuksia katsella tai lukea. Luettuani kuitenkin Amman upean savonmuan murteella kirjoitetun blogitekstin kirjasta en voinut olla jättämättä siitä varausta. Tiesin, että tässä on kirja, joka koskettaisi minua henkilökohtaisella tasollakin, sillä olen maalaistalon tytär.

Valitsin kirjan tekstiotteeksi tuon saman, mikä on kirjan takakannessa, sillä se kertoo minusta pitkälti kaiken sen, mistä kirjassa on kyse; vanhempien sukupolvien asettamista odotuksista, tyhjenevästä maaseudusta sekä katoavasta maaseutukulttuurista. Äitini alkoi lukea kirjaa jälkeeni ja naurahdimme, kun tajusimme, että veljeni on nimetty hyvin samassa hengessä, tosin ei kepulaisten poliitikkojen vaan menneiden sukupolvien isäntien mukaan. Taitaa maalla olla aika yleistä.

Minun on vaikea sanoa tästä mitään sanoa tästä muuta kuin, että tykkäsin ihan tosi, tosi paljon. Tässä oli upeasti kirjoitettu maaseudun henki kirjan kansien sisään. Sen lisäksi että kirja on Jussin kasvukertomus se on myös sukutarina. Kirjan parhainta antia oli ehdottomasti vääräleukaisen kyläläiset, joiden juttuja sai lukea välillä hekottaen ja hihitellen (luin tätä lentokoneessa, joten kanssamatkustajat saattoivat kummastella ja äiti tarttui kirjaan jälkeeni tietääkseen mikä nyt noin nauratti). Tuttuja heittoja siellä oli ennestään mm. siitä mistä piirakoiden mallia otetaan.

Annan vain kuitenkin neljä sydäntä, koska en ollut ihan viiden tähden ekstaasissa kirjan luettuani. Suosittelen tätä kuitenkin hyvin lämpimästi kaikille, sillä se voi olla vuotesi (tai ainakin alkuvuotesi) paras kirja. Olisin halunnut luetuttaa tämän isällänikin, joka on lukenut kirjan viimeksi ehkä 70-luvulla, mutta loma loppui kesken. Kirjasta on myös varaus, joten tunnollisena kirjastotyöntekijänä palautan tämän seuraavalle. Melkein tekisi mieli hommata omaan hyllyyn.

Ainiin ja äiti tykkäsi kanssa kovasti!

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Tammi, 2013
237 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Pyörre kiskaisee Emman lähelle rakennusta, jonka katolla seisoo ihmisiä. Joku nainen pitelee kiinni räystäästä, joka samassa rojahtaa hänen päälleen. Emma ehtii nähdä kauhun naisen kasvoilla ennen kuin tämä katoaa pinnan alle.
Emma huutaa:
- Äiti! Isi!!
Puunjuurakko törmää johonkin, ja samassa Emman ote irtoaa. Emma alkaa upota, ja hänen suunsa täytyy vedestä. Juuri kun hän on painumaisillaan syvyyksiin, joku tarttuu häntä hiuksista ja riuhtaisee.

Minä muistan, kun luin ensimmäisen Marja-Leena Tiaiseni 14-vuotiaana. Rakas Mikael on varmasti monien ensimmäinen Tiainen. Itkin lähes lohduttomasti (mitä ei siihen aikaan yleensä tapahtunut lukiessa) ja tarina iskeytyi syvälle ihon alle. Vieläkin vähän värähdyttää, kun ajattelen sitä. Kyllä huomaa, että Tiaisella on edelleen homma hanskassa, sillä jo alkumetreillä nousi pala kurkkuun.

Tiesihän sen jo, kun luki kirjan takakannesta aiheesta. 15-vuotias Emma matkustaa isoäitinsä kanssa Khao Lakille. On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun tsunami iski sen rannoille ja vei mukanaan Emman vanhemmat, pikkuveljen ja isänpuoleiset isovanhemmat. Emmalla ja isoäidillä on tehtävänä löytää mies, joka pelasti Emman hengen. Samalla muistellaan menneisyyden tapahtumia sekä tutustutaan uusiin ihmisiin. Vaikka tsunami varjostaakin Emman elämää, on siinä kuitenkin paljon ilon aiheitakin. Tuoreimpana ystävyys ruotsalaisen Lukasin kanssa.

Kyynelkanavat olivat kovilla, kun tätä luki. Vaikka kirja oli kirjoitettu nuortenkirjamaisen kepeään tyyliin, Tiainen käsittelee vaikeaa aihetta taitavasti. Emman lisäksi äänensä sai kuuluviin myös Venla, itäsuomalainen tyttö, joka on suuren sukunsa kanssa lomailemassa. Emman tarinan kuultuaan Venla saa uutta näkökulmaa omaan elämäänsä. Kirjassa on nuortenkirjoihin kuuluvia kliseitä, on se silti todella kaunis ja koskettava. En oikein osaa sanoa mitään kritiikkiä kirjasta. Toki aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta se toimii mielestäni hyvin näinkin.

Tämän kirjan myötä käväisin Thaimaassa. Olisi ollut mielenkiintoista lukea jonkun thaimaalaisen kirjoittama teos, mutta meidän kirjastosta ei semmoisia löytynyt suomeksi. Ei siinä, tämä oli oivallinen valinta nojatuolimatkojen Thaimaan kohteeksi.

Ylihuomenna minä puolestani lähden lomailemaan aurinkoisimmille seuduille (en tosin ihan Thaimaahan asti), joten blogini hiljenee reiluksi viikoksi. Loman aikana olisi suunnitelmissa nukkua, saada D-vitamiinivarannot täyteen ja lukea paljon kirjoja. Niistä juttua sitten myöhemmin.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Otava, 2013
413 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Vasta nyt Elly tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin kokenut todellista läheisyyttä. Sen täytyi johtua siitä erillisyydestä, jossa äiti ja hän elivät, omituisesti hiukan muiden yläpuolella pappilan ja äidin ammatin ja erityistaitojen kuten pianonsoiton vuoksi, mutta ei luonnollisesti vaan jotenkin kiusallisesti, kuin he olisivat istuneet katsomon eturivissä muita pidempinä, ja muut kurkistelisivat ja supisisivat heidän takanaan närkästyneinä siitä harmista, jota he pituudellaan tuottivat.

Omasta kirjahyllystä osui silmiini iloisen keltainen teos, jonka olin kesällä unohtanut perua kirjakerhosta ja lopulta ostanut itselleni. Koska olen vakaasti päättänyt lukea vähintään 12 lukematonta teosta kirjahyllystä, ryhdyin siis tuumasta toimeen. En ollut koskaan aiemmin lukenut Kalliolta mitään, joten mielenkiinnolla odotin, mitä tuleman piti.

Romaani alkaa siitä, kun Inga ja hänen tyttärensä Elly viettävät kylpylälomaa Hangon Hotel Pension Bellevuessa. Vuosi on 1914. Elly tutustuu varakkaaseen Peppiin, jonka kanssa heille syntyy tiiviit välit muutaman viikon tuttavuuden jälkeen. Väärinkäsitys kuitenkin rikkoo ystävien välit ja lopulta Elly jättää kaiken entisen taakseen. Kirja hyppää sen jälkeen ajassa kaksikymmentä vuotta eteenpäin, aikaan, jossa Ellyn tyttäret ovat samanikäisiä kuin Elly kylpyläepisodin aikaan. Edelleen ollaan Hangossa ja seurataan Ellyn ja hänen vanhempien tytärtensä, Harrietin ja Beatan, elämää.

Aluksi minua suorastaan puudutti tekstin runsaus ja ajattelin, että apua, saanko minä tätä ikinä luettua. Juoni kuitenkin imaisi mukaansa jotenkin salakavalasti ja sivut alkoivat kääntyillä. En ollut silti heti kovin ihastuksissani ja mietin välillä, että onpas aika ajelehtimista. Se nimittäin tuli kirjan juonesta ensimmäisenä mieleen ja tuo mielikuva säilyi ihan viimeisille sivuille asti. Oivalsin kuitenkin matkalla, että ihmiseloahan tämä kirja todella kuvaa. Mehän oikeastaan pitkälti vain ajelehdimme täällä sattumasta toiseen. Ihmisiin tutustutaan ja sitten jotkut tuttavuudet vain jäävät menneisyyteen ja toisista tulee merkittävämpiä.

Kun kirjan hienous alkoi avautua minulle, en voinut olla ihailematta Kallion tapaa kuvailla ihmisiä ja heidän luonteitaan. Hengästyttävän pitkät lauseet saattoivat sisältää jotakin kauniin kuvainnollista, joka kuitenkin avasi paljon henkilön luonteesta. Silti minä olen vielä vähän hämmentynyt tästä kaikesta.

Elly säilyi  minulla pitkään mysteerinä. En oikein päässyt kiinni hänestä ennen kuin aivan loppumetreillä. Harriet sen sijaan on edelleen vähän arvoitus minulle. Tosin häntä kuvattiin hieman mielikuvituksettomaksi ihmiseksi, joten ehkä vain ajattelen liian monimutkaisesti. Beata puolestaan oli täynnä draamaa, väriä ja energiaa. Mietin kanssa kovasti sisarusten keskinäistä suhdetta. Ihan kuin heillä olisi ollut telepaattinen yhteys, sillä Harriet ja Beata tuntuivat aina tietävän, mitä toinen tekee, vaikka he olivat luonteiltaan kuin yö ja päivä.

Beata taas oli villi ja ujo ja monimutkainen kuin pitsi. Monesti hänet nähdessään Ellyn teki mieli sulkea silmänsä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ihan valmis kohtaamaan Beataa.

Varsinkin Ellyn ja Beatan välejä hiertää jonkinlainen kykenemättömyys kommunikoida. He sörkkivät teoillaan toisiaan eivätkä ymmärrä, mitä toinen todella haluaa. Kun Beatan ja Ellyn välit tuleentuvat todella pahoiksi, mietin miksi Elly ei mene puhumaan Beatalle. Miksi he ovat niin kykenemättömiä puhumaan? Tämä puolestaan sai minut ajattelemaan, ettei tämä kirja ehkä aukea ihan vain yhdellä lukukerralla. Kirjan suljettuani minun olisi tehnyt mieli aloittaa se alusta ja ymmärtää enemmän.

Kallion kirjassa on upeaa kerroksellisuutta ja  syvyyttä. Hän ei avaa kaikkea kerralla ja välillä olisin kaivannut vähän lisää selitystä. Tosin kirjan hienous lienee siinä, ettei kaikkea todella kerrota vaan lukija jää miettimään, että miten tämä kaikki nyt menikään. Kirja siis jää omaan hyllyyni odottamaan toista lukukertaa ja toivon, että sillä kerralla ymmärrän vielä enemmän näiden naisten luonteita.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Gummerus, 2012
359 s.
Arvosana: ♥♥♥♥
Kuva: Gummerus

Tällä hetkellä minua vaivaa lukujumi. Muistelen, että viime ja sitä edellisenäkin marraskuussa minulla oli hieman samaa ongelmaa. Onneksi on sarjiksia ja aloitin Kunwun Minun Kiinani-trilogian ensimmäisen osan lukemisen.

Mutta nyt itse aiheeseen. Jatkan jälleen näiden aikapäiviä sitten luettujen kirjojen arvioiden kirjoittelua. Vera Vala on monelle bloggarille tuttu ja vaikken hirveästi dekkareita luekaan, päätin minäkin monien muiden tavoin tarttua hänen esikoiskirjaansa.

Arianna de Bellis on nuori varakas leski, joka omistaa yksityisetsivätoimiston pikkuserkkunsa kanssa. Kun Tolfan hotellisuvun komistus Luciano Reale pyytää Ariannaa selvittämään kälynsä, Lilyn, murhan, Arianna tarttuu toimeen ja matkustaa pikkukylään. Samalla Arianna painii oman menneisyytensä haamujen kanssa.

Luin kirjan hieman Rooman matkani jälkeen ja voi että, en olisi voinut valita ajankohtaa paremmin. Italia todellakin tulvi joka aistiin kirjan sivuilta ja huomasin kaipaavani takaisin Roomaan. Juoni ei ehkä ollut omaperäisin, mutta vetävä kirjoitustyyli imaisi hyvin mukaansa. Lisäksi tykkäsin, kun jokainen juonen kannalta keskeinen henkilö pääsi myös hetkeksi ääneen.

Tämä oli vähän sellainen "hyvän mielen dekkari", koska välillä seurattiin rikkaiden elämää ja Arianna osallistuu kaikenlaisiin kekkereihin murhatutkimusten yhteydessä. Samalla ruoditaan Ariannan romanttisia kuvioita, vaikka hän edelleen ikävöi edesmennyttä miestään. Tarinassa vihjaillaan myös Ariannan salaperäisestä menneisyydestä, mikä tietenkin lupailee sitä, ettei Ariannan tarina tähän lopu. Minä ainakin odottelen jo seuraavaa osaa.

Alan varovasti olemaan sitä mieltä, ettei dekkarit nyt hullumpaa luettavaa ole. Tästä tykkäsin tosi paljon ja autossa olen kuunnellut Millenium-trilogiaa, joka viihdyttää oikein mainiosti pitkillä matkoilla. Ehkä pitäisi kokeilla jotakin ruotsalaista naisdekkaristia, kun ovat niin suosittuja. Läckberg, Jungstedt vai kenties Jansson?

Pidin muuten Aleksis Kiven päivänä aikuisille vinkkaustuokion ja tämä oli ehdottomasti vinkkauksen varatuin kirja. En tiedä sitten osasinko esitellä kirjan niin hyvin vai oliko paikalla vain niin paljon dekkari-ihmisiä. ;)

Kirja-arvio: Herman Koch: Illallinen

Alkuteos: Het Diner (2009)
Siltala, 2012
Arvosana: ♥♥♥♥

Jälleen ilman muita kirjablogeja en varmaan koskaan olisi tarttunut tähän kirjaan, sillä takakannen teksti ei olisi mitenkään voinut saada minua innostumaan kirjasta. Olisin todennäköisesti ajatellut, että jaa, jotakin tylsää keskiluokkaista jorinaa siis. Onneksi olin väärässä. Kirjan lukemisesta on pari kuukautta, joten pyydän anteeksi, jos muistan joitakin pieniä yksityiskohtia väärin.

Illallisen tapahtumat sijoittuvat yhden illan ajalle. Kirjan kertoja, Paul Lohman, menee vaimoineen amsterdamilaiseen hienostoravintolaan illalliselle yhdessä veljensä ja tämän vaimon kanssa. Heidän on tarkoitus puhua teini-ikäisistä lapsistaan ja siitä, mitä he ovat tehneet. Kirjan luvut oli nimetty illalliskaavan mukaan aina apertiiveista juomarahaan. Illan tapahtumien lomassa on paljon Paulin takaumia, jotka selventävät illallisen aikana käytyjä keskusteluja ja jännitteitä pariskuntien välillä. Erityisesti Paulin inho veljeään kohtaan on hyvin kouriin tuntuvaa.

Kirjan edetessä oli melkein hämmentävää miten mielikuvat illalliseen osallistujista saattoivat keikahtaa ihan hetkessä toisenlaiseksi. Yllätyksellisyydessä tässä on onnistuttu todella hyvin eikä kirjan tapahtumia voinut ennustaa etukäteen. Pikkuhiljaa kirjailija kerii juonta auki ja lopulta lukija päätyy miettimään, että mitä kaikkea ihminen on rakkaimpiensa vuoksi valmis tekemään. Kirjaa oli vaikea laskea käsistään, mutta toisaalta sitä ei halunnut ihan suuna päänä ahmia, jotta jokin yksityiskohta ei jäisi huomaamatta.

En voi kertoa kirjasta paljoa paljastamatta liikaa, sillä en halua pilata kenenkään lukukokemusta. Kuten sanottua se on yllätyksellinen, koukuttava eikä inhon ja puistatuksen tunteiltakaan vältytä.