Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Tammi, 2013
237 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Pyörre kiskaisee Emman lähelle rakennusta, jonka katolla seisoo ihmisiä. Joku nainen pitelee kiinni räystäästä, joka samassa rojahtaa hänen päälleen. Emma ehtii nähdä kauhun naisen kasvoilla ennen kuin tämä katoaa pinnan alle.
Emma huutaa:
- Äiti! Isi!!
Puunjuurakko törmää johonkin, ja samassa Emman ote irtoaa. Emma alkaa upota, ja hänen suunsa täytyy vedestä. Juuri kun hän on painumaisillaan syvyyksiin, joku tarttuu häntä hiuksista ja riuhtaisee.

Minä muistan, kun luin ensimmäisen Marja-Leena Tiaiseni 14-vuotiaana. Rakas Mikael on varmasti monien ensimmäinen Tiainen. Itkin lähes lohduttomasti (mitä ei siihen aikaan yleensä tapahtunut lukiessa) ja tarina iskeytyi syvälle ihon alle. Vieläkin vähän värähdyttää, kun ajattelen sitä. Kyllä huomaa, että Tiaisella on edelleen homma hanskassa, sillä jo alkumetreillä nousi pala kurkkuun.

Tiesihän sen jo, kun luki kirjan takakannesta aiheesta. 15-vuotias Emma matkustaa isoäitinsä kanssa Khao Lakille. On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun tsunami iski sen rannoille ja vei mukanaan Emman vanhemmat, pikkuveljen ja isänpuoleiset isovanhemmat. Emmalla ja isoäidillä on tehtävänä löytää mies, joka pelasti Emman hengen. Samalla muistellaan menneisyyden tapahtumia sekä tutustutaan uusiin ihmisiin. Vaikka tsunami varjostaakin Emman elämää, on siinä kuitenkin paljon ilon aiheitakin. Tuoreimpana ystävyys ruotsalaisen Lukasin kanssa.

Kyynelkanavat olivat kovilla, kun tätä luki. Vaikka kirja oli kirjoitettu nuortenkirjamaisen kepeään tyyliin, Tiainen käsittelee vaikeaa aihetta taitavasti. Emman lisäksi äänensä sai kuuluviin myös Venla, itäsuomalainen tyttö, joka on suuren sukunsa kanssa lomailemassa. Emman tarinan kuultuaan Venla saa uutta näkökulmaa omaan elämäänsä. Kirjassa on nuortenkirjoihin kuuluvia kliseitä, on se silti todella kaunis ja koskettava. En oikein osaa sanoa mitään kritiikkiä kirjasta. Toki aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta se toimii mielestäni hyvin näinkin.

Tämän kirjan myötä käväisin Thaimaassa. Olisi ollut mielenkiintoista lukea jonkun thaimaalaisen kirjoittama teos, mutta meidän kirjastosta ei semmoisia löytynyt suomeksi. Ei siinä, tämä oli oivallinen valinta nojatuolimatkojen Thaimaan kohteeksi.

Ylihuomenna minä puolestani lähden lomailemaan aurinkoisimmille seuduille (en tosin ihan Thaimaahan asti), joten blogini hiljenee reiluksi viikoksi. Loman aikana olisi suunnitelmissa nukkua, saada D-vitamiinivarannot täyteen ja lukea paljon kirjoja. Niistä juttua sitten myöhemmin.

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Otava, 2012

Arvosana: ♥♥♥♥♥

Luen novelleja hyvin vähän, mikä on sääli. Se iskostuma, että tiiliskivessä riittää pitkäksi aikaa pureksittavaa, on sitkeä. Muistan joskus yläasteikäisenä löytäneeni kirjaston novellihyllyn (ne ovat usein jossakin peränurkassa, koska niitä lainataan niin vähän) ja muutaman opuksen taisin sieltä lukeakin. Sitten se vain jäi. Taisi se romantiikka-hylly vetää liikaa puoleensa.

Terhi Rannelalta ilmestyi tänä vuonna paljon ajatuksia herättävä novellikokoelma Yhden promillen juttuja, joiden aiheena on nimen mukaisesti alkoholi. Näissä novelleissa ei kuitenkaan hehkuteta alkoholin tuomaa mielihyvää vaan pikemminkin kuvataan sen varjopuolia. Niissä käsitellään muun muassa pikavippikierteen seuraukset, muistinmenetykset ja netissä piilevät vaaratkin. Aiheet on mietitty hyvin enkä kokenut novelleja mitenkään alleviivaavina tai saarnaavina. Jokainenhan meistä tuntee jonkun, joka on kokenut jotakin vastaavaa. Ehkä jotkut meistä samaistuvat itse kirjan henkilöihin.

Rannelan ihanan sujuvaa ja lennokastakin kirjoitusta oli jälleen ilo lukea ja kapoisen kirjan olisi voinut hotkaista hetkessä, mutta minä päätin annostella sen pienempiin osiin. Teos on ehdottomasti ilahduttava lisä nuortenkirjallisuuteen ja toivon, että nuoret tarttuisivat siihen. Nimen luulisi ainakin herättävän kiinnostusta ja uskon sen avaavan silmiäkin. Novellit ovat myös helposti lähestyttävämpiä sellaisillekin, jotka lukevat vähän ja pitävät tiiliskiviopuksia puistattavina. 

Tänä vuonna olen ehkä saanut aavistuksen novellien hienoudesta. Ensi vuonna lupaan lukea niitä enemmänkin (jos vain maltan!).