Sari Luhtanen: Murusia

Tammi, 2013
224 s.
Arvosana: ♥♥♥

Pääruoan esiintulo sai aikaan ihastuksen huutoja ja huokauksia. Emmi ja Lili katsoivat vihreää yrteistä ja leivänmuruista sekä espanjalaisesta sinapista rapeaksi paistunutta lampaankareiden kuorrutusta ja kauniin punertavia tasakokoisia perunoita, ja he olivat kumpikin taas Consuelan ja Pedron patiolla. Emmi muisti, millainen elämys ilta oli hänelle ollut, eikä tämä toisinto juurikaan hävinnyt sille. Tosin nyt he molemmat olivat merkittävästi päihtyneempiä, mutta tuskin se vaikutti mitenkään asiaan.

Viimeiset kirjat olivat sen verran vakavaa settiä, että päätin ottaa tähän väliin vähän hömppää. Suomalaiselle chick-lit-tantereelle on ilmaantunut lupaava uusi kirjailija. Sari Luhtanen on varmasti monelle tuttu Maisa ja Kaarina -sarjakuvan tekijänä. Minä tutustuin hänen hömppäkirjoihinsa viime kesänä, kun luin hänen toisen hömppäromaaninsa Kaikkea kaunista. Yritin myös lukea Tuulin viemää, mutta en ollenkaan päässyt päähenkilön sielunmaisemasta kiinni, joten se jäi armotta kesken. Onneksi en aloittanut siitä, sillä muuten olisi jäänyt nämä myöhemmät kirjat lukematta.

Murusia kertoo kotitalousopettaja Emmistä, joka elää parhaan ystävänsä Lilin varjossa. Lili asuu unelmakodissaan unelmaperheensä kanssa ja haaveilee oman keittokirjan julkaisemisesta. Emmi puolestaan seurustelee haahuilevan musiikkidiggarin kanssa lähinnä vanhasta tottumuksesta. Elämään alkaa tulla kuitenkin uusia tuulia, kun Lilin ja Emmin illallisilla Emmi yllättäen saa kehuja ruoasta. Emmi alkaa pitää ruokablogia, joka tuo hänelle huomiota. Ravintolapäivänäkin juuri Emmi saa kuuluisan ravintoloitsijan käyntikortin. Lili, joka oli odottanut saavansa kaiken kunnian, ei katso tätä hyvällä. Emmin urautuneella miesrintamallakin alkaa tapahtua, kun naapurin autiotalon puutarhaa on kääntämässä mukavannäköinen Ville...

Viihdyttävän lukukokemuksen lisäksi tämä on kulinaristinen matka. Emmi ja Lili loihtivat ihanan kuuloisia ruokia, joita olisin minäkin mieluusti maistanut. Emmiä käy kirjan sivuilla vähän sääliksi ja koin ilon hetkiä, kun hän saa ansaitsemaansa huomiota. Lili puolestaan tuntui alussa melko vastenmieliseltä hahmolta, mutta loppua kohden alkoi hänestäkin paljastua hyviä puolia. Heillä on omastakin elämästä tuttu ystävyyssuhde, jossa toinen haluaa loistaa ja toisen kuuluu pönkittää tuota loistoa. Toisaalta se saa heidän parhaat puolensa esiin. Emmi on hyvä taustavoima ja Lili taas osaa loistaa.

Kirjassa vilisee myös ukkoa ja jässikkää, mutta alusta asti on selvää kenen kanssa Emmi päätyy yhteen. Toisaalta viimeisellä sivulla alkoi jo epäilyttää, että mitä ihmettä, kunnes asiat kääntyivät viimein ennalta määrättyyn suuntaan. Emmin päätä hämmentää myös Lilin mies Mikki sekä kuumapäinen kokki Kaitsu. Poikaystävä Pietukin yrittää nohevoitua, kun hän huomaa muidenkin miesten olevan kiinnostuneet Emmistä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli juuri sitä mitä odotinkin. Luhtasen tyyli tuntuu vain paranevan kirja kirjan jälkeen. Vielä minua vähän hämmentää se, että paikoin ihan varoittamatta seuraavalla rivillä hypätään jo toisen ihmisen nahkoisin. Itse kaipaisin siihen väliä (tähän aikaan illasta ovat termit hukassa) tai jotakin muuta selkeytystä, sillä ainakin minun aivoilla kestää pari ylimääräistä hetkeä taipua ajattelemaan jonkun toisen näkökulmasta tarinaa, jos se tapahtuu noin yllättäen. Siitä huolimatta odotan kuitenkin yhä innokkaammin Luhtasen tänä vuonna ilmestyvää Linssit huurussa!

Matkanovelleja: Novelli palaa!

WSOY, 2013
207 s.
Arvosana: ♥♥♥

Miksi en lue enempää novelleja? Sitä sietää ihmetellä. Jos ei jaksa lukea mitään usean sadan sivun eeposta, niin novellin nyt aina jaksaa lukaista ennen nukkumaanmenoa. Minä alan ihastua niihin todella. Kohta alan varmaan itsekin kirjoittamaan niitä enemmän. Novaanhan tässä olisi aikaa vielä osallistua pari kuukautta...

Työjuttuja varten lainasin muutaman novellikokoelman ja ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Katja Ketun ja Aki Salmelan kokoama Matkanovelleja. Kokoelma on osa Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hanketta, jonka tarkoituksena oli saada novelleille enemmän näkyvyyttä. Matkanovelleja sisältää nimensä mukaisesti matkustamiseen liittyviä novelleja ja monet ovat varsin nimekkäidenkin kirjailijoiden kirjoittamia.

En voi sanoa ihastuneeni varauksetta kaikkiin novelleihin, mutta ehkä se ei ollut kokoelman tarkoituskaan. Tähän on koottu vähän jokaiselle jotakin. Jotkut imaisivat samantien mukaansa kuten kokoelman aloittanut Juha Hurmeen Tivoli, toiset taas tuli lähinnä silmäiltyä läpi. Mooses Mentulan Kärryä hankkimassa oli hykerryttävän hyvä ja kirjoitinkin tikkukirjaimin muistikirjaan, että tämän haluan ainakin lukea siinä yllä mainitsemassani työjutussa.

Toinen mainitsemisen arvoinen on Mikko Rimmisen Toimii kuin junan vessa. Novelli herätti minussa kiinnostuksen tutustumaan Rimmisen muuhunkin tuotantoon. Tätä ennen olen ohittanut sen ajatellen, ettei se ole minun juttuni. Rimmisen kieli on kuitenkin kiehtovaa. Kun luin tuota Rimmisen novellia, melkein kuvittelin jälleen olevani junassa matkalla Tampereelle tai jonnekin edemmäksi. Minun on pakko laittaa tähän pieni näyte hänen novellistaan, sillä tuo alla kuvailtu maisema oli minulle vuosikausia tuttu junan ikkunasta:

Juna hidasti, teiniblondit rupesivat pitämään napakoiden, välimerkinomaisten v-sanojen rytmittämää joutopuhetta, ikkunan takana vilkkui Tamperetta, lyijymäistä järvenselkää, kirjavia vaahteroita, kaikenlaisia vinoja tönöjä ja nuijitun näköisiä vanhoja tiilirakennuksia, jotka näyttivät siltä että niiden olemassaololle olivat ajat sitten ummistaneet silmänsä kaikki muut paitsi ikkunankivittäjät ja graffitimaalarit. 
Jostain syystä ehti käydä mielessä, että kaikessa siinä miedossa rämettyneisyydessä oli jotain kodikasta. Kun Helsinkiin saapuu junalla, tuntuu kuin astuisi toimistoon.

Katja Ketun novelli Kaluboi heivasi minut hetkeksi takaisin Kätilön tunnelmiin ja muistin jälleen, että minullahan on vielä lukematta se hänen Piippuhyllynsä. Maritta Lintusen Vuosikymmenten matka puolestaan painui mieleen dramaattisilla käänteillään. Juuri tuollaisia sukusalaisuustarinoita rakastan.

Kuten sanoin, minä löysin kokoelmasta itseäni miellyttävimmät novellit ja tykästyin niihin. Lisäksi tämän kautta sai mukavan maistiaisen sellaisten kirjailijoiden tyylistä, joista olen kuullut, mutta en ole mitään lukenut. Novellit ovat kuin kurkistusikkunoita, suuria tarinoita pienessä muodossa. Onneksi hyllyssä odottelevat jo vuoroaan Granta ja Nopolan tuorein novellikokoelma.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan

WSOY, 2013 (pokkari)

s. 372

Alkuteos: I've Got Your Number

Suomentaja: Irmeli Ruuska

Arvosana: ♥♥♥

Räpäytän silmiäni muutaman kerran ja katson uudestaan - mutta siellä se on yhä, puoliksi piilossa parin pois heitetyn kokousohjelman ja Starbucksin kupin joukossa. Mitä puhelin roskiksessa tekee?
Vilkaisen ympärilleni nähdäkseni, katsooko kukaan - ja sitten ojennan vaivihkaa käteni roskikseen ja vedän puhelimen esiin. Sen päällä on muutama kahvitippa, mutta muuten se näyttää olevan kunnossa. Eikä puhelimessa ole muutenkaan moittimista. Nokia. Uusi.

Sophie Kinsella on kirjailija, johon minulla on aika ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkään hänen toilailevista päähenkilöistään, mutta toisaalta tunnen välillä aivan hirvittävää myötähäpeää kirjan tapahtumien johdosta. 

Poppy Wyatt hukkaa kihlasormuksensa vajaa pari viikkoa ennen kuin menee naimisiiin Magnusin kanssa. Lähes samassa rytäkässä hänen kännykkänsä varastetaan. Onnekseen hän löytää hotellin roskiksesta uuden ja ottaa sen itselleen. Puhelimeen tulvii viestejä Sam -nimiselle miehelle ja kihlasormustaan metsästäessä Poppy tutustuu paremmin Samiin ja alkaa puuttua tämän elämään viestien kautta. Tosin seuraukset eivät aina ole kovin toivottavia.

Varsinkin kirjan alkupuoli meni myötähäpeä seurana, kun luin Poppyn sormus- ja kännykkätoilailuja. Meinasin jo jossakin vaiheessa luovuttaa, sillä en kestänyt sitä, että hän alkoi teippailla sormuskättään kuin siinä olisi joku vamma eikä hän sen takia voinut käyttää sormusta. Lisäksi kännykkäsäätö tuntui aluksi myös epäuskottavalta, mutta kun pääsi yli siitä, alkoi juoni huomattavasti parantua. 

Kirja rakentuu paljolti Poppyn ja Samin väliseen viestittelyyn (tässä vaiheessa varmaan selvää, että kenen kanssa Poppy lopulta päätyy yhteen), mikä on ideana varsin mainio. Kinsella on raikkaasti käyttänyt hyväkseen nykyistä kännykkäkulttuuria. Loppua kohden, kun Samin ja Poppyn välit tiivistyvät, alkoi tämäkin paatunut lukija huokailla ihastuksesta ja vähän kipristellä varpaitaan. Poppyn aluksi täydelliseltä vaikuttanut sulhanenkin alkaa myös saada juonen edetessä ikävämpiä piirteitä...

Kirjan nimen suomennos on vähän hassu, koska Sam ja Poppy eivät juuri soittele vaan pikemminkin lähettävät tekstareita tai sähköposteja. Jos ei anna sen kuitenkaan häiritä, on kirja oikein mukavaa lomalukemista ja kirjan kannessakin lukee, että se sopii myös flunssalukemiseksi. Mikä ettei!

26.1.2014
Tajusin, että tämänhän voisi laskea nojatuolimatkojen Iso-Britannian kohteeksi!

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tammi, 2014
267 s.
Arvosana: ♥♥♥

Vietän uuden vuoden aattoa omalla sohvallani ja katson samalla Netflixistä hömppää, kun kirjoitan tätä. Vähän sitä ennen luin loppuun Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin, joka kieltämättä oli juuri sopivan höttöistä tähän olotilaan. En jaksa juhlia enkä hössöttää ja on mukava ottaa uusi vuosi vastaan kotihousuissa.

Pikainen hömppä teki ehdottomasti hyvää tuon Fletcher-urakan jälkeen ja pääsin oikein kunnolla lukuimuun jälleen. Tekisi taas mieli tyhjentää koko kirjasto hyvistä kirjoista ja vain lukea päivät pääksytysten. Enkä kyllä tällä hetkellä tiedä parempaa tapaa viettää uuden vuoden aattoa kuin kirjoittaa ja lukea. Lempiharrastukseni!

Kirja alkaa varsinaisella salamarakkaudella. Aino tapaa Jussin ja yhteys on siinä. Molemmat hylkäävät kylmästi nykyiset seurustelukumppaninsa ja Aino päättää muuttaa kuukaudeksi Jussin kotitilalle Varsinais-Suomeen. Aino itse on vilkas itäsuomalainen, joka luottaa siihen, että pärjää tilanteessa kuin tilanteessa puhetaitojensa ansiosta. Alku on kuitenkin tahmea, kun vastassa on kaksi juroa ukkoa, joiden puheesta ei tahdo ottaa selvää. Aino saa huomata, että ukot ovat varsin hitaasti lämpiävää sorttia eikä ympäristö muutenkaan tullu sulattavan Ainon karjalaista suulautta.

Tässä talossa juodaan kahvia enimmäkseen sellaisista sormustimen kokoisista pikkukupeista, mutta tiedän, että isoja mukeja on jossain. Kaivettuani tarpeeksi kaappeja keksin katsoa tiskikoneeseen. Siellä on mukeja. Siellä on myös minun eilen sinne laittamani astiat, eri järjestyksessä kuin olen ne sinne laittanut.
Tuijotan tiskikoneen syövereihin aikani ja yritän suhtautua tähän.

Aino on hyvin reipashenkinen nuori nainen. Hän on hevosihmisiä ja on itsekin vähän kuin hevonen, joka laukkailee ja intoilee vähän siellä täällä välillä laput silmillä. Aino on virkistävä tuttavuus hömppäsankarittarien joukossa, vaikken ehkä ihan täysin ihastunut hänen herttaisen itsekeskeiseenkin luonteeseen. En nimittäin aina ihan ymmärtänyt, miksi hän veti jostakin asiasta ihan hirveät kilarit. Hämmennyin tästä oikeastaan aika usein, mutta sitten ajattelin, että ehkä vika on minussa, joka jaksaa suuttua vasta, kun on oikeasti jotakin suuttumisen aihetta. Jos poikaystävän setä ei vain pidä siitä järjestyksestä, jolla olet astiat pistänyt tiskikoneeseen ja järjestelee ne uudestaan, niin en jaksaisi vetää palkokasveja nenääni.

Lehmät sen sijaan tuijottavat sinua mustilla silmillään, jotka tuntuvat sanovan rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki". Jos alan tanssia masurkkaa tuon naudan edessä päästäen kimeää JII-HAA-huutoa, se vaan seisoo ja tuijottaa edelleen. Silmät sanovat rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki."

Sen sijaan vähän tuskastelin kuvaa, jonka Aino antoi lehmistä. Mietin välillä, että joko Jussin tilan lehmille on tehty lobotomiat, asiat nähdään ruusunpunalasein tai sitten osa niistä lehmistä, joita minä tunnen, ovat harvinaisen tuittupäisiä. Aino selvästi pyörii siellä navetalla jonkin verran, joten luulisi hänenkin huomaavan, että lehmillä on omat persoonansa sen toljotuksen takana. Anteeksi annettakoon siinä, että Jussilla oli aika iso navetta, joten eihän sitä kaikkien lehmien persooniin voi tutustua. Kaikki eivät kuitenkaan kävele kiltisti kuin opetetut koirat sorkanhoitovekottimeen tai teurasautoon, joten sellainen yleistys oli vähän tylsää. Myös nupoutus ja sorkanhoito tuntuivat hieman päälle liimatuilta sivistetään-navettatietämyksellä-lukijaa-jutuilta, mutta ehdottomasti pidän niitä silti ihan hyvinä asioilta mainita, sillä eihän ihmiset noista tiedä.

Minä muuten olen enemmän lehmäihminen kuin hevosihminen, joten olen myös puolueellinen.

Kaiken kaikkiaan Avioliittosimulaattori oli kelpo sukellus maalaiselämään. Jossain viimeisen kolmanneksen alussa se alkoi tuntua vähän pitkitetyltä, sillä kaikki oli reposteltu itä- ja länsisuomalaisten ihmisten eroista ja Jussin ja Ainon rakkaudessa ei paljoa ryppyjä näkynyt. Alun rytäkän jälkeen meno oikeastaan tasaantui huomattavasti ja asiat, joita Aino stressasi, eivät olleet mitenkään kamalia lopulta. Oikeastaan niistä olisi saanut reposteltua enemmänkin kuin esimerkiksi Ainon isän laimean heiton EU-tuista. Vähän arvoin kahden ja kolmen tähden välillä, mutta päädyin lopulta kolmoseen, koska tämä kuitenkin oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa.

Niin joo, näin uuden vuoden kunniaksi ryhdyn nojatuolimatka-haasteeseen ja luen maailman ympäri eli kirjan per maa. Toivotaan, että joskus ilmestyy suomeksi kaunokirjallisia kirjoja, jotka kertovat elämästä Ranskan Guyanasta tai Kiribatista. Nyt ei onnistanut, kun koitin etsiä. Tämä kirja kuitenkin korkkaa haasteen ja kotomaan voi ruksia yli!

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Like, 2013
433 s.
Alkuteos: The Silver Dark Sea
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry
Arvosana: ♥♥♥

Vuosi 2013 on minulle varmasti yksi ikimuistoisimmista ja raskaimmista työvuosista ikinä. Piti siis karsia arjesta joitakin asioita ja bloggailu jäi. Vähän olen tuota toista blogiani päivitellyt muissa jutuissa, mutta tässä tällä viikolla tajusin, että kaipaan hirveästi kirjabloggailua. Siksi teenkin uuden vuoden lupauksen ja yritän tekohengittää kirjablogini jälleen henkiin.

Tänä vuonna olen lukenut edellä mainitun syyn takia surkean vähän ja kirjoitellut kirjoista vain jotain pientä Goodreadsiin. Tähän väliin on sanottava, että Annukka Salaman Piraijakuiskaaja on ehdottomasti vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja! Tämä Fletcherin kirja jää todennäköisesti vuoden viimeiseksi kirjaksi ja sen vuoksi luettujen kirjojen määrä on surkean pieni: 28!

Susan Fletcherin kirjat ovat saaneet paljon kiitosta blogimaailmassa ja kieltämättä itsekin heittäydyin ensimmäisiltä sivuilta tarinan pauloihin. Sitten kyllästyin ja kirja taisi pölyttyä kuukauden päivät yöpöydälläni ennen kuin sain sen luettua.

Tarina lähtee siis ihan vetävästi käyntiin. Pienen Parlan saaren rantaan huuhtoutuu tummahiuksinen ja komearaaminen mies, joka muistuttaa saaren tarinoissa esiintynyttä Kalamiestä. Tarinoiden mukaan Kalamies ottaa ihmisen hahmon silloin, kun saaren asukkaat kaipaavat eniten toivoa ja tenhoa elämäänsä. Kaikki eivät kuitenkaan suhtaudu mieheen kovin ilahtuneesti ja moni pitää häntä epäilyttävänä. Tarina sijoittuu nykyaikaan, joten tämä lienee ihan perusteltua.

Fletcher kuvaa kiehtovasti saarelaisten elämäntarinoita. Ensimmäiset sata sivua elin kiinteästi heidän mukanaan ja kiinnyin erityisesti Bundyn perheeseen (en tosin voinut estää mielikuvia Pulmusten Bundyista tuon sukunimen luettuani!). Kirjan edetessä päähenkilöksi selkiytyy Maggie Bundy, joka on menettänyt aviomiehensä Tomin neljä vuotta sitten merelle. Maggielle Kalamies tuo kaikkein eniten toivoa tarinan edetessä, mutta muutkin toki saavat osansa.

Fletcherillä on mielenkiintoinen tapa kirjoittaa. Hänellä on melko lyhyitä kappaleita ja tarina hypähtelee 1. persoonan ja 3. persoonan välillä. Se on osa tarinan viehätystä ja hän käyttää tyyliä taitavasti (suomennoskin loistavasti siis onnistunut sen osalta). Valitettavasti tarina tuntui välillä liiankin juustoiselta, sillä Fletcher kuvaili asioita suorastaan puuduttavan kauniisti. En saa aikaiseksi nyt minkäänlaista tekstinäytettä esimerkiksi, mutta kirjaa lukiessa sen huomaa.

Tarina alkoi myös vähän junnata ja sen vuoksi minusta tuntuikin jonkin aikaa mielenkiintoisemmalta pelata Sims 3:sta kuin lukea loputtomiin kuvauksia saarelaisten elämästä. Sillä vaikka pidänkin kirjoissa kauniista kielestä ja pienistä yksityiskohdista, on liika aina liikaa. Nautin myös siitä, että tarina etenee sujuvasti eikä pysähdytä liian kauaksi aikaa jonnekin haaveilemaan.

En silti voi väittää, ettenkö koskaan enää tarttuisi uudestaan Fletcherin kirjoihin. Hän jätti ehdottomasti mielenkiinnon tuotantoaan kohtaan kytemään. Tummanhopeinen meri sopii kaikille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävän lukuromaanin ja heittäytyä hetkeksi tarinoiden taikuuden maailmaan.

Pakko muuten sanoa, että minun oli hirveän vaikea muistaa miten tuo nimi kirjoitettiin. Oliko se tummahopeinen vai tummanhopeainen vai mikä kumma! Vaikka nimi olikin suora suomennos ja kieltämättä kirjailijan tyylin mukainen, niin minä silti olisin halunnut jotakin näpsäkämpää.