Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto, 2013
257 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Valokuvaaja on nuori poika, ehkä 20-vuotias. Hän on tavallisen näköinen niin kuin kaikki nämä pojat täällä. Kuvauksen ajan meidät määrätään istumaan tuolille ja nojaamaan niskatukea vasten, jotta kasvot pysyisivät suorassa kohti kameraa. 
- Älkää pelleilkö tai saatte sähköä! vartija huutaa. - Sitä tulee suoraan päänne takana olevasta laitteesta. 
Pidätän hengitystäni ja keskityn pitämään itseni liikkumatta. Vartaloni kangistuu muistaessaan miltä sähkö tuntuu. 
Valokuvaaja käyttäytyy kuin olisi ottanut tuhat tällaista kuvaa, kuin tilanne olisi arkipäiväinen. Tietääkö hän olevansa kuolleiden kuvaaja?
Onko hän?

Pakko sanoa heti alkuun, etten ennen tätä kirjaa tiennyt Kambodžasta juuri muuta kuin, että siellä on Angkor Watin temppeli. Hieman ehdin jo saada kuvaa 20-luvun Kambodžasta (oli mm. Ranskan siirtomaa) Kim Fayn romaanista Kadonneiden muistojen kartta, mutta koska unohdin sen vanhempieni luokse ja mokoma on vielä kesken, pääsen jatkamaan sitä vasta ensi viikonloppuna. Sen sijaan kiitos Terhi Rannelan, tiedän nyt Kambodžan myöhemmistä vaiheista paljon enemmän.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1978, jolloin Kambodžassa on vallalla äärivasemmistolaiset punaiset khmerit. Kertojina vuorottelevat aluksi äiti Chan ja tytär Vanna, jotka ovat joutuneet erilleen toisistaan Chanin ja hänen miehensä Prakin pidätyksen jälkeen. Chan ja Prak ovat vankilassa kuulusteltavina ja Vanna puolestaan työleirillä. Olot ovat kurjat ja punakhmerien julmuus pysähdyttävää. Kun punakhmerit on syösty vallasta, kirja hyppää ajassa eteenpäin 2000-luvulle, jossa Vanna on jo aikuinen ja hänellä on oma perhe. Menneisyyden tapahtumat kuitenkin kummittelevat edelleen hänen ja hänen miehensä elämässä. Mies, Mao, elää painajaisten rasittamana ja Vanna miettii vanhempiensa kohtaloa.

Rannela osaa kirjoittaa valoisasti, vaikka tässä saattaisi helposti sortua kurjuudella mässäilyyn. Niukkuus varjostaa Vannan ja Maon perhe-elämää, ympäröivässä maastossa on miinoja, joihin moni on menettänyt raajansa tai pahimmassa tapauksessa henkensä. Kaksi heidän lapsistaan asuu orpokodissa; poika siksi, koska on menettänyt kätensä miinaan ja tytär, koska Vanna haluaa hänen opiskelevan. Opiskelukaan ei ole täysin mutkatonta 2000-luvun Kambodžassa ja on riipaisevaa lukea Vannan tyttären haaveista päästä yliopistoon. Kirjasta saa roiman annoksen perspektiiviä omaan elämäänsä. Täällä Suomessa asiat ovat oikeasti todella hyvin, vaikka talous tuntuu horjuvankin.

En tiedä kuinka Rannela sen tekee, mutta tässä on kirja joka kaikesta raakuudestaan ja ahdistavuudestaan huolimatta pakottaa lukemaan lisää. Hienosti punottu juoni kulkee jouhevasti eteenpäin. Juonen lomaan on ripoteltu otteita kuulustelupäiväkirjoista, mitkä täydentävät tarinaa luontevasti. Hieman ehkä jopa jäin kaipaamaan lisää tietoa punakhmerien vallannoususta, mutta onneksi tietoa saa lisää kiitos Googlen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina irti päästämisestä ja anteeksiantamisesta. Suurimpien julmuuksien edessä me kuitenkin olemme vain ihmisiä.

Punaisten kyynelten talo on ensimmäinen Rannelan aikuisille suunnattu romaani. Olen aiemmin lukenut häneltä nuortenkirjoja ja pitänyt niistä kovasti. Jo aiemmassa postauksessa mainitsin, että Rannelasta on tulossa minun luottokirjailijani. Onneksi on vielä vanhempaa tuotantoa lukematta!