Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Tammi, 2013
237 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Pyörre kiskaisee Emman lähelle rakennusta, jonka katolla seisoo ihmisiä. Joku nainen pitelee kiinni räystäästä, joka samassa rojahtaa hänen päälleen. Emma ehtii nähdä kauhun naisen kasvoilla ennen kuin tämä katoaa pinnan alle.
Emma huutaa:
- Äiti! Isi!!
Puunjuurakko törmää johonkin, ja samassa Emman ote irtoaa. Emma alkaa upota, ja hänen suunsa täytyy vedestä. Juuri kun hän on painumaisillaan syvyyksiin, joku tarttuu häntä hiuksista ja riuhtaisee.

Minä muistan, kun luin ensimmäisen Marja-Leena Tiaiseni 14-vuotiaana. Rakas Mikael on varmasti monien ensimmäinen Tiainen. Itkin lähes lohduttomasti (mitä ei siihen aikaan yleensä tapahtunut lukiessa) ja tarina iskeytyi syvälle ihon alle. Vieläkin vähän värähdyttää, kun ajattelen sitä. Kyllä huomaa, että Tiaisella on edelleen homma hanskassa, sillä jo alkumetreillä nousi pala kurkkuun.

Tiesihän sen jo, kun luki kirjan takakannesta aiheesta. 15-vuotias Emma matkustaa isoäitinsä kanssa Khao Lakille. On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun tsunami iski sen rannoille ja vei mukanaan Emman vanhemmat, pikkuveljen ja isänpuoleiset isovanhemmat. Emmalla ja isoäidillä on tehtävänä löytää mies, joka pelasti Emman hengen. Samalla muistellaan menneisyyden tapahtumia sekä tutustutaan uusiin ihmisiin. Vaikka tsunami varjostaakin Emman elämää, on siinä kuitenkin paljon ilon aiheitakin. Tuoreimpana ystävyys ruotsalaisen Lukasin kanssa.

Kyynelkanavat olivat kovilla, kun tätä luki. Vaikka kirja oli kirjoitettu nuortenkirjamaisen kepeään tyyliin, Tiainen käsittelee vaikeaa aihetta taitavasti. Emman lisäksi äänensä sai kuuluviin myös Venla, itäsuomalainen tyttö, joka on suuren sukunsa kanssa lomailemassa. Emman tarinan kuultuaan Venla saa uutta näkökulmaa omaan elämäänsä. Kirjassa on nuortenkirjoihin kuuluvia kliseitä, on se silti todella kaunis ja koskettava. En oikein osaa sanoa mitään kritiikkiä kirjasta. Toki aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta se toimii mielestäni hyvin näinkin.

Tämän kirjan myötä käväisin Thaimaassa. Olisi ollut mielenkiintoista lukea jonkun thaimaalaisen kirjoittama teos, mutta meidän kirjastosta ei semmoisia löytynyt suomeksi. Ei siinä, tämä oli oivallinen valinta nojatuolimatkojen Thaimaan kohteeksi.

Ylihuomenna minä puolestani lähden lomailemaan aurinkoisimmille seuduille (en tosin ihan Thaimaahan asti), joten blogini hiljenee reiluksi viikoksi. Loman aikana olisi suunnitelmissa nukkua, saada D-vitamiinivarannot täyteen ja lukea paljon kirjoja. Niistä juttua sitten myöhemmin.

Kevään 2014 odotetuimmat kirjat (minun vinkkelistä)

Töiden puolesta olen selaillut ahkerasti kustantajien kirjakatalogeja. Samalla on varauslistaan ilmaantunut muutama tuleva uutuus, jotka haluan lukea. Tässä siis top 10!

Ensin kaunokirjallisuutta...

1. Veronica Roth: Outolintu (Tammi)
Tämän suomennosta olen odottanut. Monesti olen Amazonin sivuilla meinannut ostaa e-kirjana, mutta kuitenkin vielä malttanut. Se kannatti.

2. Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Tammi)
Viimeisin Vuoren kirja sai minut tykästymään todella hänen tuotantoonsa ja ilahduin huomatessani, että häneltä ilmestyy uusi kirja jälleen ensi keväänä.

3. Jo Baker: Longbournin talossa (Tammi)
Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina palvelijoiden näkökulmasta. Eihän tätä voi olla lukematta.

4. Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan (Schildts & Söderström)
Kirjan nimi kertoo kaiken.

5. Eleanor Catton: Valontuojat (Siltala)
Booker-palkinnon voittajan teos kiinnostaa aiheeltaan. Siltalan esittelytekstissä luvataan mutkikkaita kuvioita 1800-luvun Uuden-Seelannissa.

6. Sari Luhtanen: Linssit huurussa (Tammi)
Koska Luhtasen Kaikkea kaunista oli minusta mukava hömppäkirja, odotan samaa tältäkin.

7. Veronica Rossi: Yhä sininen taivas (WSOY)
Dystopiatrilogian päätös osa. Rossi osaa kirjoittaa ja tätä lukee mielellään.

...ja sitten tietokirjallisuutta lähinnä ruuan merkeissä.

8. Karita Tykkä: Raakaa ja makeaa: herkullisimmat raakajälkiruoat (Tammi)
Raakaruoka kiinnostaa ja varsinkin makeat sellaiset.

9.  Davis William: Eroon vehnästä (Atena)
Vehnän kulutus osaltani on vähentynyt huomattavasti ja aiheesta olisi mukava tietää lisää.

10. Susanna Kovanen: Ruokapyramidihuijaus: mitä meille syötetään ja miksi? (Atena)
Miten meidän oikein pitäisi syödä? Ikuisuuskysymys, jota tykkään ratkoa.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Otava, 2013
413 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Vasta nyt Elly tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin kokenut todellista läheisyyttä. Sen täytyi johtua siitä erillisyydestä, jossa äiti ja hän elivät, omituisesti hiukan muiden yläpuolella pappilan ja äidin ammatin ja erityistaitojen kuten pianonsoiton vuoksi, mutta ei luonnollisesti vaan jotenkin kiusallisesti, kuin he olisivat istuneet katsomon eturivissä muita pidempinä, ja muut kurkistelisivat ja supisisivat heidän takanaan närkästyneinä siitä harmista, jota he pituudellaan tuottivat.

Omasta kirjahyllystä osui silmiini iloisen keltainen teos, jonka olin kesällä unohtanut perua kirjakerhosta ja lopulta ostanut itselleni. Koska olen vakaasti päättänyt lukea vähintään 12 lukematonta teosta kirjahyllystä, ryhdyin siis tuumasta toimeen. En ollut koskaan aiemmin lukenut Kalliolta mitään, joten mielenkiinnolla odotin, mitä tuleman piti.

Romaani alkaa siitä, kun Inga ja hänen tyttärensä Elly viettävät kylpylälomaa Hangon Hotel Pension Bellevuessa. Vuosi on 1914. Elly tutustuu varakkaaseen Peppiin, jonka kanssa heille syntyy tiiviit välit muutaman viikon tuttavuuden jälkeen. Väärinkäsitys kuitenkin rikkoo ystävien välit ja lopulta Elly jättää kaiken entisen taakseen. Kirja hyppää sen jälkeen ajassa kaksikymmentä vuotta eteenpäin, aikaan, jossa Ellyn tyttäret ovat samanikäisiä kuin Elly kylpyläepisodin aikaan. Edelleen ollaan Hangossa ja seurataan Ellyn ja hänen vanhempien tytärtensä, Harrietin ja Beatan, elämää.

Aluksi minua suorastaan puudutti tekstin runsaus ja ajattelin, että apua, saanko minä tätä ikinä luettua. Juoni kuitenkin imaisi mukaansa jotenkin salakavalasti ja sivut alkoivat kääntyillä. En ollut silti heti kovin ihastuksissani ja mietin välillä, että onpas aika ajelehtimista. Se nimittäin tuli kirjan juonesta ensimmäisenä mieleen ja tuo mielikuva säilyi ihan viimeisille sivuille asti. Oivalsin kuitenkin matkalla, että ihmiseloahan tämä kirja todella kuvaa. Mehän oikeastaan pitkälti vain ajelehdimme täällä sattumasta toiseen. Ihmisiin tutustutaan ja sitten jotkut tuttavuudet vain jäävät menneisyyteen ja toisista tulee merkittävämpiä.

Kun kirjan hienous alkoi avautua minulle, en voinut olla ihailematta Kallion tapaa kuvailla ihmisiä ja heidän luonteitaan. Hengästyttävän pitkät lauseet saattoivat sisältää jotakin kauniin kuvainnollista, joka kuitenkin avasi paljon henkilön luonteesta. Silti minä olen vielä vähän hämmentynyt tästä kaikesta.

Elly säilyi  minulla pitkään mysteerinä. En oikein päässyt kiinni hänestä ennen kuin aivan loppumetreillä. Harriet sen sijaan on edelleen vähän arvoitus minulle. Tosin häntä kuvattiin hieman mielikuvituksettomaksi ihmiseksi, joten ehkä vain ajattelen liian monimutkaisesti. Beata puolestaan oli täynnä draamaa, väriä ja energiaa. Mietin kanssa kovasti sisarusten keskinäistä suhdetta. Ihan kuin heillä olisi ollut telepaattinen yhteys, sillä Harriet ja Beata tuntuivat aina tietävän, mitä toinen tekee, vaikka he olivat luonteiltaan kuin yö ja päivä.

Beata taas oli villi ja ujo ja monimutkainen kuin pitsi. Monesti hänet nähdessään Ellyn teki mieli sulkea silmänsä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ihan valmis kohtaamaan Beataa.

Varsinkin Ellyn ja Beatan välejä hiertää jonkinlainen kykenemättömyys kommunikoida. He sörkkivät teoillaan toisiaan eivätkä ymmärrä, mitä toinen todella haluaa. Kun Beatan ja Ellyn välit tuleentuvat todella pahoiksi, mietin miksi Elly ei mene puhumaan Beatalle. Miksi he ovat niin kykenemättömiä puhumaan? Tämä puolestaan sai minut ajattelemaan, ettei tämä kirja ehkä aukea ihan vain yhdellä lukukerralla. Kirjan suljettuani minun olisi tehnyt mieli aloittaa se alusta ja ymmärtää enemmän.

Kallion kirjassa on upeaa kerroksellisuutta ja  syvyyttä. Hän ei avaa kaikkea kerralla ja välillä olisin kaivannut vähän lisää selitystä. Tosin kirjan hienous lienee siinä, ettei kaikkea todella kerrota vaan lukija jää miettimään, että miten tämä kaikki nyt menikään. Kirja siis jää omaan hyllyyni odottamaan toista lukukertaa ja toivon, että sillä kerralla ymmärrän vielä enemmän näiden naisten luonteita.

Kyllähän minä jotain viime vuonnakin luin ja tänä vuonna luen toivottavasti vähän enemmän

Ei se viime vuosi ihan lukematta mennyt, vaikka en kovin ahkera siinä puuhassa ollutkaan. Ajattelin nyt vähän kertoa lukukokemuksistani.

Mainitsin jo aiemmin, että vuoden paras kirja oli ehdottomasti Annukka Salaman Piraijakuiskaaja. Ihan mahtavaa settiä. Olin myyty sen jälkeen. Pidin myös todella paljon Salaman esikoisesta Käärmeenlumoojasta ja kieli pitkällä odotan kolmatta osaa eli Harakanloukkua. Ihanaa, että Suomessa ilmestyy näin mahtavaa kirjallisuutta.

Luin myös muita nuorten aikuisten kirjoja, lähinnä trilogioiden jatko-osia. Meresmaan Mifongin perintö oli oikein mukavaa fantasiatuttavuus, mutta kun yritin lukea Mifongin aikaa, ei se harmikseni tempaissut ollenkaan samalla tavalla mukaansa. Olisin halunnut pitää siitä, mutta oli pakko luovuttaa. Joskus myöhemmin koitan uudestaan. Beth Revisin Miljoona aurinkoa jatkoi Amyn ja Seuraajan tarinaa avaruudessa. En enää paljoa muuta kirjasta muista kuin sen, että se jäi varsin kutkuttavaan kohtaan! Veronica Rossin Halki ikiyön ei yltänyt lähellekään ensimmäisen osan tasolle, mutta ehdottomasti aion lukea trilogian päätöksen, kun se ilmestyy ensi keväänä. Viimeisimpänä tätä genreä luin Elina Rouhiaisen Uhanalaisen, joka alkoi mielestäni esikoisen tavoin vähän kankeasti, mutta parani loppua kohden.

Tammikuussa minulla oli kunnianhimoinen tavoite lukea Asimovin Säätiö-sarja, mutta se sitten vähän jäi. Säätiön alkusoiton luin ihan tyytyväisenä, mutta kun aloitin Kohti Säätiötä, se töksähti tosi pahasti ja koko homma jäi siihen. Pitäisi ehkä vain suosiolla hypätä Säätiöön. Nyt tosin ei ole scifi-fiiliksiä, joten tämä urakka jää hamaan tulevaisuuteen.

Kesäkuussa luin ihan luvattoman paljon hömppää, mutta lomallahan se on sallittua. Luin jopa Katajamäki-sarjaa, joka on niin aivot nurkkaan -kamaa kuin olla voi. Varsin harmitonta mutta myös yllätyksetöntä kirjallisuutta. En usko, että tuota kolmea osaa enempää tulen lukemaan sitä (tosin ei pitäisi ikinä sanoa näin, sillä ensi kesänä voi Katajamäki taas kutsua). Parhaimpia hömppälukukokemuksia olivat Sari Luhtasen Kaikkea kaunista sekä Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa. Molempien aikaisempia kirjoja yritin myös lukea, mutta Luhtasen kohdalla (Tuulin viemää) tarina tuntui niin epäuskottavalta ja päähenkilö ärsyttävältä, että se jäi kesken. Vaahteran teos (Onnellisesti eksyksissä) taisi jäädä kesken vain siksi, että olin saanut hömppäyliannostuksen.

Vuoden 2012 kotimaisista tuttavuuksista Kristiina Vuoren Siipirikko vakuutti minut sen verran hyvin, että tulen todennäköisesti jatkossa lukemaan häneltä kaiken, mitä vain ilmestyy. Siipirikko oli minusta ehyempi ja pidin paljon enemmän Seljasta päähenkilönä kuin esikoisen Eirasta. Lisäksi kirjassa oli ihanan paljon historiaa, mihin on aina mukava uppoutua hyvän tarinan mukana. Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa oli minulle sopivan viihteellinen dekkari ja Valankin kirjoja tulen varmasti jatkossa lukemaan. Jee, maailmassa on sentään yksi dekkarisarja minullekin!

Vielä lopuksi mainitsen pari ilahduttavaa uutta tuttavuutta. Thaimaan lomalla luin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, joka herätti kiinnostukseni hänen muuhunkin tuotantoonsa. Omassa hyllyssä pötköttelee Kesä ilman miehiä, joka voisi hyvinkin olla ensi kesän heiniä. Viime kesänä kuuntelin äänikirjana Conn Igguldenin Tsingis-kaani-sarjan ensimmäisen osan, Tasankojen suden. Minulla on heikko kohta miehisiä ja historiallisia mättöromaaneja kohtaan ja tästä pidin tosi paljon. Igguldenia tulen siis jatkossakin lukemaan.

Tämän vuoden suunnitelmissa on tosiaan se, että lukisin sen 50 kirjaa. Pääsin tavoitteeseen vuonna 2012, joten se on ihan realistinen. Olen niin kausilukija, ettei enempää voi oikein vaatia. Lisäksi yritän lukea kirjoja omasta hyllystäni jonkin verran (mietin, että yksi per kuukausi voisi olla hyvä tahti) sekä nojatuolimatkailla oikein urakalla. TBR-listan kirjoja olisi mukava myös ruksailla yli, mutta en ota paineita.

Toivotan kaikille muillekin oikein lukuisaa vuotta 2014!

Witi Ihimaera: Valasratsastaja

Like, 2003
159 s.
Alkuteos: The Whale Rider
Suomentaja: Mervi Hangasmäki
Arvosana: ♥♥

Ukkonen jylisi vaimeana veden alla kuin suuri ovi avautuisi jossain kaukana. Yhtäkkiä meri täyttyi pelottavasta laulusta, jossa soi ikuisuus. Sitten valas ui läpi meren, ja hajareisin sen pään päällä oli ihminen. Mies oli kaunis katsella. Hän oli valasratsastaja.

Tällä lukutahdilla saan kevyesti Goodreadsin lukuhaasteen rikki. Asetin itselleni jälleen 50 kirjan rajapyykin. Witi Ihimaeran Valasratsastaja on pikkuinen kirja ja sen lukee ihan hetkessä. Valitsin sen seuraavaksi kirjakseni, koska se sijoittuu Uuteen-Seelantiin ja näin pääsen nojatuolimatkailussa eteenpäin. Kirjasta on tehty myös elokuva, jota oli kehuttu jossakin Episodin numerossa. Kirjaa en voi ihan täysin sydämin kehua.

Koro Apirana pettyy, kun hänen pojanpoikansa saa tyttären. Tytölle ei voi opettaa suvun perinteitä ja vielä enemmän hän suuttuu, kun tytölle annetaan tärkeän esi-isän nimi, Kahutia Te Rangi. Kahusta kasvaa avarasydäminen ja reipas tyttö, joka tuntee vetoa mereen. Hän ei vain saa kaipaamaansa huomiota isoisoisältään. Vasta sitten, kun valaat, heille pyhät eläimet, alkavat ajautua rantaan, pääsee Kahu näyttämään piilevät taitonsa.

Tekstissä vilisi lukematon määrä maorinkielisiä sanoja, jotka kieltämättä hieman häiritsivät lukukokemusta. En pidä pahana sitä, että tekstin lomaan ujutetaan vieraskielisiä sanoja, mutta liika on aina liikaa. En nimittäin aina ihan pysynyt mukana kaikkien iwien, korerojen ja wanangojen soljutessa tekstissä. Kirjan lopussa on suomi-maori sanasto ja sitä sai käyttää aika tiuhaan, jos halusi tietää, mistä tässä nyt oikein oli kysymys.

Tarinallisesti kirja ei antanut minulle paljoa. Hieman välillä riipaisi, kun Koro Apirana suhtautui niin kylmästi Kahuun, mutta muuten se ei juuri suuria tunnekuohuja aiheuttanut. Tekstissä on osin kepeä sävy ja lämminhenkistä huumoria. Herkullisin hahmo lienee on Koro Apiranan vaimo, Nanny Flowers, joka päivittäin uhkaa erota miehestään, kun tämä ei tee hänen mielensä mukaan.

Tarina on suurimmalta osin kerrottu Kahun sedän, Rawirin, näkökulmasta. Hän on hyvin kiintynyt Kahuun, mutta ei juuri muuten ole merkittävä tarinan kannalta vaan pikemminkin sivusta seuraaja. Välillä hän on muutaman vuoden poissa Australiassa ja Papua-Uudessa-Guineassa, joiden tapahtumat eivät minusta tarinan kannalta ole merkittäviä. Ehkä niissä haluttiin korostaa hänen ikäväänsä Kahua kohtaan, mene ja tiedä!

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tammi, 2014
267 s.
Arvosana: ♥♥♥

Vietän uuden vuoden aattoa omalla sohvallani ja katson samalla Netflixistä hömppää, kun kirjoitan tätä. Vähän sitä ennen luin loppuun Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin, joka kieltämättä oli juuri sopivan höttöistä tähän olotilaan. En jaksa juhlia enkä hössöttää ja on mukava ottaa uusi vuosi vastaan kotihousuissa.

Pikainen hömppä teki ehdottomasti hyvää tuon Fletcher-urakan jälkeen ja pääsin oikein kunnolla lukuimuun jälleen. Tekisi taas mieli tyhjentää koko kirjasto hyvistä kirjoista ja vain lukea päivät pääksytysten. Enkä kyllä tällä hetkellä tiedä parempaa tapaa viettää uuden vuoden aattoa kuin kirjoittaa ja lukea. Lempiharrastukseni!

Kirja alkaa varsinaisella salamarakkaudella. Aino tapaa Jussin ja yhteys on siinä. Molemmat hylkäävät kylmästi nykyiset seurustelukumppaninsa ja Aino päättää muuttaa kuukaudeksi Jussin kotitilalle Varsinais-Suomeen. Aino itse on vilkas itäsuomalainen, joka luottaa siihen, että pärjää tilanteessa kuin tilanteessa puhetaitojensa ansiosta. Alku on kuitenkin tahmea, kun vastassa on kaksi juroa ukkoa, joiden puheesta ei tahdo ottaa selvää. Aino saa huomata, että ukot ovat varsin hitaasti lämpiävää sorttia eikä ympäristö muutenkaan tullu sulattavan Ainon karjalaista suulautta.

Tässä talossa juodaan kahvia enimmäkseen sellaisista sormustimen kokoisista pikkukupeista, mutta tiedän, että isoja mukeja on jossain. Kaivettuani tarpeeksi kaappeja keksin katsoa tiskikoneeseen. Siellä on mukeja. Siellä on myös minun eilen sinne laittamani astiat, eri järjestyksessä kuin olen ne sinne laittanut.
Tuijotan tiskikoneen syövereihin aikani ja yritän suhtautua tähän.

Aino on hyvin reipashenkinen nuori nainen. Hän on hevosihmisiä ja on itsekin vähän kuin hevonen, joka laukkailee ja intoilee vähän siellä täällä välillä laput silmillä. Aino on virkistävä tuttavuus hömppäsankarittarien joukossa, vaikken ehkä ihan täysin ihastunut hänen herttaisen itsekeskeiseenkin luonteeseen. En nimittäin aina ihan ymmärtänyt, miksi hän veti jostakin asiasta ihan hirveät kilarit. Hämmennyin tästä oikeastaan aika usein, mutta sitten ajattelin, että ehkä vika on minussa, joka jaksaa suuttua vasta, kun on oikeasti jotakin suuttumisen aihetta. Jos poikaystävän setä ei vain pidä siitä järjestyksestä, jolla olet astiat pistänyt tiskikoneeseen ja järjestelee ne uudestaan, niin en jaksaisi vetää palkokasveja nenääni.

Lehmät sen sijaan tuijottavat sinua mustilla silmillään, jotka tuntuvat sanovan rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki". Jos alan tanssia masurkkaa tuon naudan edessä päästäen kimeää JII-HAA-huutoa, se vaan seisoo ja tuijottaa edelleen. Silmät sanovat rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki."

Sen sijaan vähän tuskastelin kuvaa, jonka Aino antoi lehmistä. Mietin välillä, että joko Jussin tilan lehmille on tehty lobotomiat, asiat nähdään ruusunpunalasein tai sitten osa niistä lehmistä, joita minä tunnen, ovat harvinaisen tuittupäisiä. Aino selvästi pyörii siellä navetalla jonkin verran, joten luulisi hänenkin huomaavan, että lehmillä on omat persoonansa sen toljotuksen takana. Anteeksi annettakoon siinä, että Jussilla oli aika iso navetta, joten eihän sitä kaikkien lehmien persooniin voi tutustua. Kaikki eivät kuitenkaan kävele kiltisti kuin opetetut koirat sorkanhoitovekottimeen tai teurasautoon, joten sellainen yleistys oli vähän tylsää. Myös nupoutus ja sorkanhoito tuntuivat hieman päälle liimatuilta sivistetään-navettatietämyksellä-lukijaa-jutuilta, mutta ehdottomasti pidän niitä silti ihan hyvinä asioilta mainita, sillä eihän ihmiset noista tiedä.

Minä muuten olen enemmän lehmäihminen kuin hevosihminen, joten olen myös puolueellinen.

Kaiken kaikkiaan Avioliittosimulaattori oli kelpo sukellus maalaiselämään. Jossain viimeisen kolmanneksen alussa se alkoi tuntua vähän pitkitetyltä, sillä kaikki oli reposteltu itä- ja länsisuomalaisten ihmisten eroista ja Jussin ja Ainon rakkaudessa ei paljoa ryppyjä näkynyt. Alun rytäkän jälkeen meno oikeastaan tasaantui huomattavasti ja asiat, joita Aino stressasi, eivät olleet mitenkään kamalia lopulta. Oikeastaan niistä olisi saanut reposteltua enemmänkin kuin esimerkiksi Ainon isän laimean heiton EU-tuista. Vähän arvoin kahden ja kolmen tähden välillä, mutta päädyin lopulta kolmoseen, koska tämä kuitenkin oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa.

Niin joo, näin uuden vuoden kunniaksi ryhdyn nojatuolimatka-haasteeseen ja luen maailman ympäri eli kirjan per maa. Toivotaan, että joskus ilmestyy suomeksi kaunokirjallisia kirjoja, jotka kertovat elämästä Ranskan Guyanasta tai Kiribatista. Nyt ei onnistanut, kun koitin etsiä. Tämä kirja kuitenkin korkkaa haasteen ja kotomaan voi ruksia yli!

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Like, 2013
433 s.
Alkuteos: The Silver Dark Sea
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry
Arvosana: ♥♥♥

Vuosi 2013 on minulle varmasti yksi ikimuistoisimmista ja raskaimmista työvuosista ikinä. Piti siis karsia arjesta joitakin asioita ja bloggailu jäi. Vähän olen tuota toista blogiani päivitellyt muissa jutuissa, mutta tässä tällä viikolla tajusin, että kaipaan hirveästi kirjabloggailua. Siksi teenkin uuden vuoden lupauksen ja yritän tekohengittää kirjablogini jälleen henkiin.

Tänä vuonna olen lukenut edellä mainitun syyn takia surkean vähän ja kirjoitellut kirjoista vain jotain pientä Goodreadsiin. Tähän väliin on sanottava, että Annukka Salaman Piraijakuiskaaja on ehdottomasti vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja! Tämä Fletcherin kirja jää todennäköisesti vuoden viimeiseksi kirjaksi ja sen vuoksi luettujen kirjojen määrä on surkean pieni: 28!

Susan Fletcherin kirjat ovat saaneet paljon kiitosta blogimaailmassa ja kieltämättä itsekin heittäydyin ensimmäisiltä sivuilta tarinan pauloihin. Sitten kyllästyin ja kirja taisi pölyttyä kuukauden päivät yöpöydälläni ennen kuin sain sen luettua.

Tarina lähtee siis ihan vetävästi käyntiin. Pienen Parlan saaren rantaan huuhtoutuu tummahiuksinen ja komearaaminen mies, joka muistuttaa saaren tarinoissa esiintynyttä Kalamiestä. Tarinoiden mukaan Kalamies ottaa ihmisen hahmon silloin, kun saaren asukkaat kaipaavat eniten toivoa ja tenhoa elämäänsä. Kaikki eivät kuitenkaan suhtaudu mieheen kovin ilahtuneesti ja moni pitää häntä epäilyttävänä. Tarina sijoittuu nykyaikaan, joten tämä lienee ihan perusteltua.

Fletcher kuvaa kiehtovasti saarelaisten elämäntarinoita. Ensimmäiset sata sivua elin kiinteästi heidän mukanaan ja kiinnyin erityisesti Bundyn perheeseen (en tosin voinut estää mielikuvia Pulmusten Bundyista tuon sukunimen luettuani!). Kirjan edetessä päähenkilöksi selkiytyy Maggie Bundy, joka on menettänyt aviomiehensä Tomin neljä vuotta sitten merelle. Maggielle Kalamies tuo kaikkein eniten toivoa tarinan edetessä, mutta muutkin toki saavat osansa.

Fletcherillä on mielenkiintoinen tapa kirjoittaa. Hänellä on melko lyhyitä kappaleita ja tarina hypähtelee 1. persoonan ja 3. persoonan välillä. Se on osa tarinan viehätystä ja hän käyttää tyyliä taitavasti (suomennoskin loistavasti siis onnistunut sen osalta). Valitettavasti tarina tuntui välillä liiankin juustoiselta, sillä Fletcher kuvaili asioita suorastaan puuduttavan kauniisti. En saa aikaiseksi nyt minkäänlaista tekstinäytettä esimerkiksi, mutta kirjaa lukiessa sen huomaa.

Tarina alkoi myös vähän junnata ja sen vuoksi minusta tuntuikin jonkin aikaa mielenkiintoisemmalta pelata Sims 3:sta kuin lukea loputtomiin kuvauksia saarelaisten elämästä. Sillä vaikka pidänkin kirjoissa kauniista kielestä ja pienistä yksityiskohdista, on liika aina liikaa. Nautin myös siitä, että tarina etenee sujuvasti eikä pysähdytä liian kauaksi aikaa jonnekin haaveilemaan.

En silti voi väittää, ettenkö koskaan enää tarttuisi uudestaan Fletcherin kirjoihin. Hän jätti ehdottomasti mielenkiinnon tuotantoaan kohtaan kytemään. Tummanhopeinen meri sopii kaikille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävän lukuromaanin ja heittäytyä hetkeksi tarinoiden taikuuden maailmaan.

Pakko muuten sanoa, että minun oli hirveän vaikea muistaa miten tuo nimi kirjoitettiin. Oliko se tummahopeinen vai tummanhopeainen vai mikä kumma! Vaikka nimi olikin suora suomennos ja kieltämättä kirjailijan tyylin mukainen, niin minä silti olisin halunnut jotakin näpsäkämpää.